Näytät ihanan arkiselta!

Arki on nykyään kauneimpia sanojamme. Törmään sen nousevaan markkina-arvoon kaikkialla: S-kaupan kylmäkaapista minua tervehtii Arkijugurtti ja kassajonossa lehtien otsikot intoilevat ihanasta arjesta. Kuulen jo korvissani, kuinka kadulla tapaavat ystävättäret kehuvat toisiaan arkisen näköisiksi.

On hienoa, että ihmiset arvostavat sitä, mitä heillä on eniten. Mutta mikä on ilmiön toinen puoli? Mitä arjen nousu kertoo unelmistamme? Entä tavoitteistamme?

Minusta litran Arkijugurttipurkki tahtoo kertoa, että normaali arki on niin raskasta, että hyvä arki on muuttunut tavoitteeksi. Ja isot unelmathan tuntuvat jo ihan mauttomilta.

Jos heittäydymme mainosten ja kansikuvien maailmaan, arki avautuu meille kuin iPad-lehti. Kuvat liikkuvat ja puhuvat!

Unelmissa elämän kovuutta voi paeta pehmeään ja lämpimään kotipesään. Se on Arki. Haaveissamme vietämme onnellista iltaa perheen kanssa, katselemme televisiota kulmasohvlla, syömme yhdessä kokattua ruokaa. Televisio on jättikokoinen, kuva teräväpiirtoa, ääni monikanavainen. Sen välityksellä koetaan täysillä Elämä. Sohva on valtava, siihen mahtuu koko suku, elämme yhteisöllisesti. Sohva on valkoinen, elämä on tahraton.

Ja se ruoka! Se ei ole kiireessä lämmitettyä lisäaine-einestä, vaan se tehdään tuoreista raaka-aineista yhdessä. Kaikki ovat tänä iltana kotona. Kukaan ei puurra tietokoneen ääressä raporttia huomiseksi, ei viivy treeneissä. Piikikkäät alakulttuurit on nitistetty aikoja sitten, ja koko perhe pukeutuu samallalailla, rakastaa samoja makuja ja nauraa helmeilevästi yhdessä. Kuka voisi haluta muuta kuin tätä onnea?

Sisustuksen pienet yksityiskohat luovat ihanan tunnelman, koska isoja kokonaisuuksia on mahdotonta hallita. Vain pinet yksityiskohdat pystyy ymmärtämään ja vain niihin voi vaikuttaa.

Arki on rentoutta, reiluutta, raikkautta, lämpöä, yhdessä olemista, hyvää makua, tuttuja makuja, itseriittoisuutta, omahyväisyyttä, lyhytnäköisyyttä, itsekeskeisyyttä ja pelkoa.

Tuliko kade?

Downton Abbey ja Pokkaa pitää ovat mainio pari perjantain tv-illassa. Ulkoisista eroista huolimatta molemmissa sarjoissa on kyse siitä, mikä tekee vaikutuksen. Aatelinen Crawleyn perhe taistelee avioliittomarkkinoilla moitteettomalla käytöksellään ja komeatornisella sukukartanollaan. Keskiluokkainen Hyacint Bucket (lausutaa Bouquet) taas yrittää päästä parempiin piireihin Royal Dulton -posliinikalustonsa käsinmaalattujen talvioiden voimin.

Molemmat ohjelmat osoittavat, että asuminen on sosiaalinen ilmiö. Kaikista puheista huolimatta koti on aina lopulta tarkoitettu muiden nähtäväksi. Ja vaikka Hyacint leimataan huvittavaksi karikatyyriksi, hän on tosi. Jokainen, joka sisustaa, haluaa tehdä vaikutuksen. Me fiksut ihmiset vain osaamme peittää halumme.

Televisio opettaa myös, että oleellista vaikutuksen teossa on, mihin ryhmään sisustuksella viitataan. Mihin halutaan samaistua. Downton Abbeyn kartano on 1839 rakennettu Highcleire Castle. Sen uusgoottilainen arkkitehtuuri luo vaikutelmaa todellista vanhemmasta rakennuksesta. Siis vanhemmasta ja ylhäisemmästä suvusta. Hyacint taas haluaa kotinsa vertautuvan kartanoihin: hänen kotinsa hälytysjärjestelmän sireeni on vanhan rosan värinen kartanovierailulla nähdyn esikuvan mukaan ja olohuoneessa komeilee tarkka kopio kuningattaren Sandringhamin linnan sohvakalustosta.

Ihailun kohteet voivat olla kotoisampiakin. Sodanjälkeisessä köyhyydessä varttunut isäni ihaili kansakoulunopettajattaren kotikirjastoa, niinpä minun lapsuudestani ei tietosanakirjasarjoja puuttunut. Kirjat edustivat isälle sivistystä ja mahdollisuutta parempaan tulevaisuuteen. Minuun taas teki vaikutuksen oman, taidetta harrastavan ala-asteen opettajani taulujen peittämät seinät ja ruukuissa huojuneet, Italian matkalta tuoduista siemenistä kasvatetut sypressit. Minulle ne tulivat merkitsemään kulttuuria ja hienostuneisuutta. Omassa kodissani olen menestyksekkäästi täyttänyt seiniä, ja arjen pikkuesineet ovat vakiotuomisiani maailmalta.

Jos tuntee historiaa ja kultuuria - niin populaaria kuin korkeaakin - sisustukset aukeavat tarinoiksi. Hyvät tarinat tempaavat mukaansa, yllättävät käänteillään, sisältävät monia tasoja ja herättävät vielä jälkeen päinkin ajatuksia. Ja jos sinulla riittää taitoa, voit yrittää nähdä, mikä niissä on totta ja mikä keksittyä.

30 vuotta narinaa

Isäni remontoi kotitalomme 1980-luvun alussa. Siinä yhteydessä keittiön nurkkaan ostettiin siivouskomero Sokokselta. Se osoittautui pian huonoksi: ovi ei pysynyt kiinni vaan ponnahti auki tuon tuosta ilkeästi naristen. Vuosien mittaa kamanaan on lisäilty magneetteja ja sokkelin alle paperinippuja. Niistä huolimatta äitini saa edelleen lyödä ovea edelleen kiinni aivan tietyllä, avautumista ehkäisevällä tavalla.

Komero on kiusannut meitä 30 vuotta, sitä on kirottu ja manattu sen kaupitellutta myyjää, mutta kertaakaan ei puhuttu komeron vaihtamisesta uuteen. Ei kertaakaan. Vanhemmilleni komero on ollut annettu kohtalo, jotain minkä kanssa on vain edettävä. Vähän niin kuin vammainen lapsi tai nuoruuden moottoripyöräkolarissa loukattu lonkka.

Nykypäivän ihmiset eivät sietäisi narisevia komeroita. Päinvastoin, toimivatkin keittiökalusteet joutavat jätelavalle, jos ne talokaupan jälkeen eivät sovi uusien asukkaiden makuun. Vanhempieni jupiseva nöyryys on vaihtunut suoralinjaiseen itsetietoisuuteen.

Mitä lahjaksi valmistuvalle?

Apua! Mitä ihmettä keksisi lahjaksi ylioppilaalle ja ammattiin valmistuvalle? Raha on persoonatonta, ruusu ei riitä, mutta toisaalta nuorten mieltymyksistä on mahdotonta tietää. Turhan krääsän sijaan haluttaisi antaa jotain oikeasti tarpeellista.

Serviettiteline on täydellinen lahja nuorelle. Se symboloi itsenäistymistä, se on helppo pakata mukaan opiskelupaikkakunnalle ja se on aina tarpeellinen. Telineen muotoilulla, materiaaleilla ja teemoilla on helppo ilmaista antajansa persoonaan, nuoren rakkaan kotiseudun erityispiirteitä tai antaa elämänohjeita aikuisuuteen.

Toinen loistava lahja on lapsen tekemä askartelu. Sellainen lahja on täynnä rakkautta, eivätkä edes nuoret voi vastaa lasten suloisuutta. Askartelut ovat sitä paitsi nyt huipputrendikkäitä, kun Lady Gaga ja Paris Hilton ovat näyttäytyneet julkisuudessa vessapaperirullista tehtyjä kissoja ja possuja kantaen.

Askertelulahjojen plussapuolia ovat niiden materiaalien edullisuus ja valmistumisen nopeus. Äkkiäkös sitä kiskoo vessapaperit rullasta lattialle, etsii vanhasta lehdestä värikkäitä kuvia ja leikkaa vanhasta villatakista kivoja nappeja. Jos lapsi ei luonnostaan syty puuhaan, löytää hänelle hetkesä netistä kivoja malleja. Ja voihan aikuinenkin tarttua saksiin ja liimaan, kunhan lopputuloksesta ei vain tule liian siistiä tai tyylikästä.

Tärkeintähän kuitenkin muistaminen.

Älä osta uutta!

Jos perustaisin nyt uutta kotia, en ostaisi sinne mitään uutta. Kirppareilla ja antiikkikaupoissa on paljon hienompia tavaroita kuin sisustusliikkeissä.

Miksi vanha on parempa kuin uusi?
1. Hinta-laatu-suhde on loistava. Epämuodikkaita astioita ja kalusteita saa naurettavan halvalla. Ikä taas todistaa, että tuote on kestävä.
2. Vanhat tavarat ovat uusia mielikuvituksellisempia. Uudet esineet syntyvät kohderyhmäanalyyseistä, kopoinnista ja markkinointiryhmän palavereista. Ennen tekemisessä mukana oli enemmän sattumaa ja henkilökohtaista makua.
3. Vanhoihin esineisiin on ehtinyt tarttua enemmän merkityksiä. Ne muistuttavat jostain, niitä on kosketeltu enemmän.
4. Vanhat tavarat ovat aidompia. Ne on valmistettu sillä alueella, jonka kulttuuria, raaka-aineita ja osaamista ne edustavat. Ja niiden patina on syntynyt käytössä, ei tehtaassa.
5. Vanhan ostaminen ei lisää saastumista tai luonnon tuhoutumista. Vaikutus on paremminkin päinvastainen, kun samalla jättää uuden tuotteen hankkimatta.

Ja sitten on se henkilökohtainen syy, joka on kenties kaikkein tärkein. Kun aloittelin itsenäistä elämää, uutena ostetut tavarat olivat aikuistumisen ja oikean elämän symboleja. Ne olivat saavutuksia, merkkejä menestyksestä. Nyt kirppareiden kalusteissa tuoksuu boheemi nuoruus, seikkailu ja vapaus.

Palaavatko ne sisustuksen uusimisella?

Hulluutta

Ympyröin Hullujen Päivien luettelosta Boss Orangen kalsaripaketin (22,90 e/2 kpl) ja N7 Protect & Perfect -päivä- ja yövoiteen (19,90 e/50 + 50 ml). Silti vihaan Hulluja Päiviä.

Hullut Päivät perustuvat painostukseen. Niiden idea on, etten voi rauhassa harkita ostostani, koska tavaran loppumisen uhka tykyttää koko ajan mielessäni. Virhehankinnat kuuluvat hulluttelujen hankintalogiikkaan.

Toisaalta ainutlaatusten löytöjen mahdollisuus hiertää aivoja ja vetää kohti tavarataloa. Rauhallinen viikonloppu perheen kanssa saa jäädä. Vanhaa ystävää voi tavata toisen kerran. Nämä löydöt voivat muuttaa elämän. Kaupungilla vastaan tulevat keltaiset muovikassit todistavat sen: nuo ihmiset ovat jo löytäneet onnen.

Eniten inhoan hikisiä ihmismassoja. Missä on ostotapahtuman ylellysyys, kun etsin alushousulaarista epätoivoisesti aikoja sitten loppunutta m-kokoa? Voiko kassajonossa kokea olevansa ainutlaatunen toimija?

Entä tuo nimi? Harhaanjohtavahan se on. Minusta olisi kohtuullista, että paikalle hankittaisiin oikeasti mielenterveysongelmaisia ihmisiä, vaikka näyteikkunoihin. Ja tapahtuman yhteiskumppanina pitäisi olla Suomen mielenterveysliitto, jolle osa päivien tuotosta lahjoitettaisiin. Nykyinen käytäntöhän on aikamoista heikompiosaisten riistoa!

Tee kevätpipareita

Pipareiden koristelu oli hauskaa jouluna, joten miksi odottaa seuraavaa kertaa melkein vuosi? Kukkakuviot ja iloiset värit muuntavat kuusijuhlien kulttikeksit keväisiksi kuin pajunkissat. Ketvätpipareiden tekeminen on lapsellisen helppoa, mutta lopputulos on näyttävän elegantti. Tällaisia et kaupasta saa.

Otin omiin kuviointeihini vaikutteita klassesta sini-valkoisesta posliinista. Siihen käytännön syy: aivan kuin posliininmaalauksessa myös tässä tarvitaan letkeää otetta. Kerran vedettyä viivaa ei voi korjata

Tarvitset näitä:
- pipareita
- tuubiin pakattua valmista sokerikuorrutetta
- värirakeita tai ranskalaisia pastilleja

Tee näin:
1. Aloita kuvion tekeminen piparin keskeltä. Pyöräytä ensin terälehdet, ja lisää sitten niiden väliin tulevat koristeviivat. Ne kannattaa tehdä reunalta keskellepäin edeten. Kun venytät tuubista tulevaa sokerinauhaa, se ohenee kauniisti.
2. Aseta varovasti kuvion keskelle värirae tai ranskalainen pastilli, ja paina sitä kevyesti.
3. Anna sokerikuorrutteen kovettua ainakin puoli tuntia.

Erivärisiä kuorrutteita käyttämällä saat pipareihisi lisää vaihtelua. Jos "värität" piirtämäsi terälehdet kokonaan umpeen kuorrutteella, väri korostuu entisestään.

Vinkki!
Koristelua on mukava tehdä television hömppäohjelmia katsoessa. Kun ohjelma ei vaadi täydellistä keskittymistä, puhdetyön teko onnistuu ohessa. Toisaalta suuren piparimäärän koristelu yksinään voi olla puuduttavaa. Lisäksi välineet mahtuvat hyvin sohvapöydällekin eikä taikinaroiskeista ole vaaraa.

Aikuisten asiaa

Minulta on kyselty paljon, miksi blogissani on sisältövaroitus.

Se on tietysti ironinen viittaus pornoblogeihin, joissa sellainen aina on. Ja sitten on toinen, isompi ja vakavampi syy: haluan puhua sinulla tasavertaisena ihmisena. Haluan uskoa, että ymmärrät sen minkä minäkin.

Se ei ole vakioasetus naistenlehdissä tai naisten lifestyle-lehdissä.

Siinä maailmassa on monesti tuntunut, että kohderyhmänä ovat kahdeksanvuotiaat tytöt. "Aikuisten asioita" eli seksiä, kuolemaa, ahneutta, politiikkaa tai monimutkaisia asioita ei voi käsitellä. Toimituksessakin ne aiheuttivat lähinnä tirskuntaa, täydellistä vaikenemista tai pahastumisella. Ja kun kymmenien tuhansien lukijoiden joukosta tulee yksi närkästynyt kirje, aihepiirin kohtalo on sinetöity. Ei koskaan enää sitä

Nuorena odotin aikuisuutta päästäkseni mukaan puhumaan "aikuisten asioihin". Oltuani nyt täällä aikuisuudessa parikymmentä vuotta, täytyyy todeta, että paikan taso on ollut pettymys. Sen sijaan, että aikuiset revittelisivät omilla jutuillaan, he haluavat tulla lapsen kaltaisiksi.

Pukeutumisessa naiivismi on ollut muotia jo vuosikausia, ja nyt kuuluu myös viettää aikaa askarrellen lapsellisen näköisiä turhakkeita. Perheellisten aikataulut järjestetään lasten harrastusten mukaan. Elämä muistuttaa nukkeleikkiä.

Missä välissä mietitään ihmisenä olon suuria kysymyksiä? Milloin testataan kokemisen rajoja? Milloin lähdetään transkendenttisille seikkailuille?

Minusta lapset ovat useimmille aikuisille tekosyy välttää vaikeita kysymyksiä. Lapset ovat vanhemmille elämän tarkoitus, eli se vaikea kysymys koko homman mielekkyydestä siirretään seuraavan sukupolven vastuulle.

Olisiko lapsilla oikeus vanhempiin, jotka olisivat vähän enemmän selvillä elämästä? Olisiko lapsilla oikeus aikuisiin vanhempiin?

Ainakin minulla on oikeus aikuisiin lukijoihin. Kiitos että olet sellainen.

Polku on paras

Kun lumi täyttää kaupungin, tulee päiviä, etteivät aurat ja pillarit ehdi kaikkialle. Sillioin jalkakäytäville, parkkipaikoille ja puistoihin syntyy polkuja. Syviä, vain kolmisenkymmentä senttiä leveitä väyliä. Minusta ne kauneinta talvessa.

Polut eivät kulje suoraan vaan kaartuvat ja haarautuvat vapaasti. Niitä kulkiessaan ihmiset valtaavat kaupungin takaisin itselleen liikennesuunnittelijoilta ja kaikenkarvaisilta työelämän tehostajilta. Kukaan ei oikeasti halua kulkea suoraviivaisesti!

Polulla jokainen on tasa-arvoinen. Se on kaikille yhtä kapea ja hankala eikä sillä pääse ohittelemaan. Silti useimmat nöyrtyvät astumaan sille, sillä polkukin nöyrä. Helsingin Word Design Capital -vuoden innoittamana voisi myös sanoa, että polku on arjen käyttödesigneä.

Minusta polku on myös anonyymiä hellyyttä. Se on paikalla aiemmin kulkeneiden lahja tuntemattomalla seuraajalleen. He ovat omalla kehollaan tehneet sen hankeen, niin että vielä jälkeen päinkin polussa tuntuu ruumiin lämpö. Jokainen askel on kuin reiden hipaisu tai liian pitkä katse.

Ja kun aurat lopulta kolistelevat hiljaisimmillekin kulmille, lumous purkautuu. Poikkeustilan mahdollistama läheisyys, luovuus ja luonnollisuus häviää hetkessä.

Vanhojen tanssit kiellettävä!

Onneksi minulla ei ole lapsia, ei ainakaan 17-vuotiaita lukiolaistyttöjä! Tällä viikolla on nimittäinen lukion vanhojen tanssien aika. Hieman epäloogisesti kukaan ei kuitenkaan puhu masurkan askelkuvioista vaan iltapuvuista, frakeista, kampaaja-ajoista ja solarium-rusketuksista.

Vanhojen tanssit ovat muuttuneet yhdeksi naisen elämän prinsessaleikkipäivistä. Poikia tarvitaan vain avustajiksi, tanssia kauneuskisan koreografiaksi. Illan todellinen teema ökykulutuksen kilpavarustelu. Naiseus tarkoittaa häikäilemätöntä tuhlausta.

Tilanne on julma. Miten köyhät perheet pystyvät maksamaan 700 euroan yhden illan prinsessaleikistä? Pikavipillä? Nukailijoiden nöyryytyksestä tekee satakertaisen, että juhlasalit täyttyvät tanhuajia himokkaasti zoomaavista vanhemmista, kummeista ja kavereista. Tätä iltaa muistellaan vielä juhannuksenakin!

Missä on opettajien ja Kouluhallituksen vastuu? Miten koulun tiloja voidaan antaa tällaiseen toimintaan? Minun mielestäni nykymuotoiset vanhojen tanssit pitäisi kieltää.

Jos vanhojen päivät olisivat initaatio todelliseen aikuisuuteen, nuorille kannattaisi opettaa lambaadaa ja tankotanssia. Esiintymispaikoiksi pitäisi valkata seudun limaisimmat räkälät ja yleisöksi kutsua strippibaarien hikisimmät äijät. Aikuisuushan on hyväksikäyttöä ja itsensä myymistä.

Vai löytyisikö jostain anarkistiteinejä, jotka murentaisivat vääristyneen perinteen sisältäpäin? Rohkenisiko joku tyttö pukeutua mummon retonkimekkoon tai poika luolamiehen talja-asuun?

Prinsessat puukottaisivat heidät rakennekynsillään jo ennen ensimmäistä poloneesia.

Hesvas on tulevaisuutta

Kun pääkaupunkiseutu hitsataan kuntauudistuksessa yhdeksi kunnaksi, on alettava miettiä sille nimeä. Helsinki se ei nimittäin voi olla.

Helsinki ei käy, koska kyseessä ei ole enää Helsinki. Helsinki ei nielaise naapureitaan, vaan tasa-arvoiset kunnat yhdistyvät omasta halustaan.

Helsinki on huono nimi myös, koska maailma se tuo mieleen helvetin. Kun mielikuvat tulevat yhä tärkeämmiksi, tällainen nimi on rasite koko Suomelle. Siitä on päästävä eroon.
Ehdotukseni pääkaupunkiseudun ja samalla Suomen uuden pääkaupungin nimeksi on Hesvas.

Se muodostuu vanhojen kuntien niemien aluista, joten se ankkuroituu lujasti alueen perinteeseen. Se on huomattavasti Helsinkiä helpompi lausua, oli puhujan äidinkeili mikä tahansa. Ja ennen kaikkea: se on neutraali.

Ehdotan myös, että Aasiassa uutta Hesvasta aletaan markkinoida mytologisin teemoin. Hes olisi meren jumalatar ja Vas maan jumala. Heidän liitostaan olisi syntynyt Hesvas, Itämeren tytär. Vastakohtien yhteenliittymänä se edustaisi harmoniaa ja onnea.

Kun aasialaisille kerrotaan, että avioliiton solmimenen Hesvasissa takaa liiton menestyksen, meillä käsissämme miljoonien hääturistien katkeamaton virta. Ja koska häät on vietettävä ylellisesti, Hesvas täyttyy luksusholleista, upeista ravintoloista ja toinen toistaan hienommista pikku putiikeista. Vauraus leviäisi kaukaisimpiin lähiöihin asti.

Siksi tarvitsemme Hesvasin!

Jenni-ilmiö

Näen jo silmissäni otsikot: Linnan kuningatar! Jenni valloitti Ruotsin! Jenni hurmasi Obaman! Kun äänestäjä piirsi lippuun kutosen, hän sai presidentin lisäksi kuuden vuoden kestotilauksen orgastista viihdejournalismia.

Jennistä tulee muoti-ikoni, suomalaisen muotoilun lähettiläs ja suomalaisen rodun valioyksilö. Hänet kehtaa päästää ryhmäkuvaan Michelle Obaman ja Carla Bruni-Sarkozyn rinnalle. Muumimammapainajainen on viimeinkin ohi.

Mutta Jennin pitäisi olla myös kaikkien äitien ihanne.

Nyt Jennin tärkein tehtävä onkin synnyttää Perillinen. Prinssi tai mieluiten Prinsessa.
Minusta se pitäisi laittaa alulle lapsi tänä vaaliyönä. Jos siitä tulee poika, nimeksi sopisi Voitto, ja jos tyttö, sopiva nimi olisi Vicktoria.

Ajoitus olisi sitenkin täydelinen, että linnanjuhliin mennessä raskaus olisi ohi ja Jenni voisi pukeutua tyköistuvaan iltapukuun. Kättelyä seuratessamme voisi huokailla, kuinka hyvin hän on palautunut synnytyksestä.

Ja ensimmäisen uudenvuoden puheensa aluksi Sauli voisi pitää pienokaista sylissän. Siinä sitä vasta olisi symboliikkaa!

Saisinko naisten television?

Lensin torstaina Kööpenhaminaan suuren viihde-elektroniikkamerkin kutsumana. Tivoliksi lavastetussa ikkunattomassa hallissa esiteltiin koko päivän kevään uutuuksia.

Melkein kaikilla laitteilla pystyi kuuntelemaan musiikkia, järjestämään soittolistoja ja kauko-ohjaamaan televisiota. Meilkein kaikki laitteet olivat mustia.

Päivän aikana vakuutuin siitä, ettei tuotekehitystiimeissä ollut yhtään naista eikä yhtään sisustusihmistä. Televisiot, musiikkilaitteet ja kaiuttimet tuntuivat olevan visuaalisesti sukua enemmän Dardh Vaderille kuin kotien sisustuksille. Kohderyhmänä on insinöörejä ja yhteys ulkopuolisiin galakseihin olematon.

Minusta tekniikkaan voisi olla muitakin näkökulmia.

Voisiko joku valmistaja ostaa rohkean askeleen autotallista olohuoneeseen? Voisiko kuvitellusta tulevaisuudesta palata nykypäivään? Voitaisiinko tyhjänpäiväisten nippeliominaisuuksi sijaan keskittyä ulkonäköön? Se on kuitenkin se käytetyin ominaisuus.

Olisi mahtavaa, jos joskus eri sisustustyyleja varten kehitettäisiin omia tuotelinjoja. Kaikki kodithan eivät näytä samalta. Myös huumoria voisi ottaa mukaan suunnitteluun. Hautakivenhartaat televisiot on jo nähty. Minä haluaisin turkoosin sinisen, kultaisilla koukerojaloilla seisovan ja riisinkeitintä muistuttavan töllön.

Tästä pidän!

Myönnetään: olen monesti negatiivinen. Mielestäni yhteiskunnassa ja sisustuslehdissä on paljon vialla, televisiosta tulee katsojia tyhmentäviä ohjelmia ja joka paikasta pursuava lapsiperheiden lässytys ärsyttää.

Mutta nytpä olenkin positiivinen ja kerron mistä pidän.

Nettisivusto The Selby on mahtava! Se on kuvittaja ja valokuvaaja Todd Selbyn blogi luovien ihmisten kodeista. Runsaiden miljöökuvien lisäksi näemme vaikkapa kenkäkaapin sisältöä, asukkaan suosikkikirjat lattialle levitettyinä tai voidepurkkikasoja vessan lavuaarin reunalla. Aiheen ei tarvitse olla sievä vaan kiinnostava. Kuvissa haiskahtaa huumori ja lemuaa löytämisen ilo.

Selbyllä asukkaat ovat mukana kuvissa. He elävät kotonaan ja esittelevät meille aarteitaan. Sisustus on osa heidän elämäänsä. Ihminen ja miljöö sulautuvat yhteen, varsinkin jos päässä on jättikoinen nallenaamari tai pää on rajattu kuvasta pois. Pönötys on rajattu aina pois.

Entä ne sisustukset? Näitä voi sanoa oikeasti persoonallisiksi, rennoiksi ja boheemeiksi. Ja se tarkoittaa, että ne kaikki ovat erilaisia. Jossain seinällä on Hermès-huivien kokoelma, toisessa vajan seinustalla viljellään yrttejä säilykepurkeissa. Nämä kodit paljastavat ujostelematta omistajansa. Pelkkien tavaroiden lisäksi näytetään ajatuksia. Pelkkien huoneiden sijaan päästetään omaan maailmaan.

Se on mahtavaa.

Jatka siis osoitteeseen
http://www.theselby.com/

Miesten romantiikkaa

Mikä on trendikkäintä sisustuksessa vuonna 2012? Vastaus löytyy Guy Ritchien uudesta elokuvasta Sherlock Holmes: A Game of Shadows. Näin tuon toimintaseikkailun tapaninpäivänä, ja se lavasteet, vai pitäisikö sanoa suoraan että sisustussuunnittelu teki vaikutuksen!

Siitä lähti purkautumaan vuoden mielenkiintoisin sisustussolmi.

Ristin elokuvan esittelemän tyylin miehekkääksi romantiikaksi. Se on 1800-luvun lopun ylenpalttisuutta, eli periaatteessa sitä samaa romantiikkaa, jota kaupat ovat pursunneet jo vuosia. Mutta näkökulma vaihtuu nyt naisellisuudesta miehekkyydeksi, maaseudusta kaupungiksi ja vaaleasta tummaksi.

Sherlockin lontoolaissalongissa rehottavat rotevat palmut, krumeluureiksi veistetyt kalusteet on petsattu tummiksi ja syvän violetteja samettiverhoja ryhdittävät suuritupsuiset nyörit. Salaisuuksiaan mestarietsivä säilyttää kilpikonnanluulla koristellussa kabinettikaapissa, pöytiä peittävät hyönteiskokoelmat ja lasikupujen alla ruoka-aikaa odottavat ahnaat lihansyöjäkasvit. Rikosten nerokkaat ratkaisut hahmottuvat seinän peittävillä kartoilla ja liitutauluilla.

Koko tunnettu maailma on läsnä. Siirtomaiden aarteet on rahdattu tänne, ja manifaktureissa Lontoon porvaristolle on herätetty henkiin koko siihen astinen tyylihistoria.

Ja nyt päästään tämän Holmesin tapauksen kutkuttavimpaan kohtaan: Miksi sisustuksen maailman vaihtoi laventelin tuoksun tupakkaan? Tietysti vaalea romantiikka alkaa jo kyllästyttää kaikkia, mutta on toinenkin syy. Sisustava mies.

Hänestä ei ole tähän saakka juuri puhuttu ainakaan Suomessa. Sisustuslehtien subjekti on poikkeuksetta sisustava nainen. Hän syntyi, kun kaikkien kuului mennä nuorina naimisiin ja vaimo jäi hoitamaan kotia miehen käydessä ansiotyössä. Mutta se aikahan on ohi: kaikki eivät mene enää naimisiin, eivät varsinkaan nuorina, ja molemmat sukupuolet käyvät töissä kodin ulkopuolella. Vaivihkaa on syntynyt sisustava mies.

Guy Ritchien elokuva on hyvin tietoinen tästä kaikesta, ja liekkeihin heitetään vain lisää öljyä: Sherlockin maailmassa naisia ei tarvita juuri lainkaan. Tässä saagan toisessa osassa uskollinen tohtori Watson menee tosin naimisiin, mutta homousvihjailuilla ilakoiva juoni tekee selväksi, että miesten keskinäiset suhteet ovat alttarilla solmittuja siteitä lujemmat. Davosin diplomaattitanssijaisissakin Sherlock vetää viimeisen valssinsa Watsonin kanssa.

Miehilläkin on siis tunteet, mutta miesten romantiikka on rajumpaa ja julkeampaa kuin naisten. Siihen liittyy kilpailua, taistelua ja metsästystä. Raakapellava ja potpourripussukat eivät riitä kuvaamaan niitä tunteita, vaan tarvitaan plyyshiä, suurikuvioisia tapetteja, kiillotettua mahonkia, patinoitua pronssia, loputtomasti valurautaa ja joitain apinan kallojakin.