Molemmat ohjelmat osoittavat, että asuminen on sosiaalinen ilmiö. Kaikista puheista huolimatta koti on aina lopulta tarkoitettu muiden nähtäväksi. Ja vaikka Hyacint leimataan huvittavaksi karikatyyriksi, hän on tosi. Jokainen, joka sisustaa, haluaa tehdä vaikutuksen. Me fiksut ihmiset vain osaamme peittää halumme.
Televisio opettaa myös, että oleellista vaikutuksen teossa on, mihin ryhmään sisustuksella viitataan. Mihin halutaan samaistua. Downton Abbeyn kartano on 1839 rakennettu Highcleire Castle. Sen uusgoottilainen arkkitehtuuri luo vaikutelmaa todellista vanhemmasta rakennuksesta. Siis vanhemmasta ja ylhäisemmästä suvusta. Hyacint taas haluaa kotinsa vertautuvan kartanoihin: hänen kotinsa hälytysjärjestelmän sireeni on vanhan rosan värinen kartanovierailulla nähdyn esikuvan mukaan ja olohuoneessa komeilee tarkka kopio kuningattaren Sandringhamin linnan sohvakalustosta.
Ihailun kohteet voivat olla kotoisampiakin. Sodanjälkeisessä köyhyydessä varttunut isäni ihaili kansakoulunopettajattaren kotikirjastoa, niinpä minun lapsuudestani ei tietosanakirjasarjoja puuttunut. Kirjat edustivat isälle sivistystä ja mahdollisuutta parempaan tulevaisuuteen. Minuun taas teki vaikutuksen oman, taidetta harrastavan ala-asteen opettajani taulujen peittämät seinät ja ruukuissa huojuneet, Italian matkalta tuoduista siemenistä kasvatetut sypressit. Minulle ne tulivat merkitsemään kulttuuria ja hienostuneisuutta. Omassa kodissani olen menestyksekkäästi täyttänyt seiniä, ja arjen pikkuesineet ovat vakiotuomisiani maailmalta.
Jos tuntee historiaa ja kultuuria - niin populaaria kuin korkeaakin - sisustukset aukeavat tarinoiksi. Hyvät tarinat tempaavat mukaansa, yllättävät käänteillään, sisältävät monia tasoja ja herättävät vielä jälkeen päinkin ajatuksia. Ja jos sinulla riittää taitoa, voit yrittää nähdä, mikä niissä on totta ja mikä keksittyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti