skip to main |
skip to sidebar
Apua, vessapaperi loppui! Nyt on taas hiivittävä kauppaan häpäisemään itsensä ja kannettava nolosti kuvioitua jättipakettia koko kaupungin läpi. Ohikulkijat naurahtelevat mielessään, että siinä on ostettu vessapaperia.
Miksei vessapaperia saa ostaa huomaamattomasti netistä? Lähetys tulisi suoraan kotiin neutraalisti pakattuna eri lähettäjänimellä eikä kukaan saisi tietään asiasta. Yksittäisen tilauksen sijaan voisi valita myös kestotilauksen, jolloin automaattisesti joka viikko postistä putkahtaisi rulla tai kaksi. Paperi ei pääsisi koskaan loppumaan ja toisaalta jättimäiset paperipaalit eivät valtaisi koko kylpyhuonetta tai siivouskomeroa. Pyydän, voisiko joku nyt perustaa Suomen Intiimihuolto Oy:n?
Netti voisi tarjota pyllyn pyyhkijälle myös aivan uudenlaista valinnan vapautta. Juuri sinun kaakeleihisi sopivan sävyistä paperia. Romanttisia ruusukuvioita, op-henkisiä ruutuja tai ihania mietelauseita. Ja joululahjapulmat selviäisivät hetkessä, kun perheen lapsien valokuvista voisi teettää ihanat kuvapaperit mummoille ja kummeille!
Asialla on myös vakavampi puolensa. On selvää, että vegaani ja karppaaja tarvitsevat aivan erilaiset paperit, koska ulosteiden rakenne on erilainen. Samoin aikuiset ja pikkulapset tarvitsevat omat paperiratkaisunsa. Papereihin voitaisiin lisätä myös ravitsevia ja hoitavia ainesosia. Monia vaivoja voitaisiin hoitaa huomaamatta ja hellävaraisesti takapuolen ihon kautta. Esimerkiksi kesämökin puuceehen kannattaa valita heinänuhalta suojaavaa vessapaperia.
Siis nyt heti pyyhkimään!
Arki on nykyään kauneimpia sanojamme. Törmään sen nousevaan markkina-arvoon kaikkialla: S-kaupan kylmäkaapista minua tervehtii Arkijugurtti ja kassajonossa lehtien otsikot intoilevat ihanasta arjesta. Kuulen jo korvissani, kuinka kadulla tapaavat ystävättäret kehuvat toisiaan arkisen näköisiksi.
On hienoa, että ihmiset arvostavat sitä, mitä heillä on eniten. Mutta mikä on ilmiön toinen puoli? Mitä arjen nousu kertoo unelmistamme? Entä tavoitteistamme?
Minusta litran Arkijugurttipurkki tahtoo kertoa, että normaali arki on niin raskasta, että hyvä arki on muuttunut tavoitteeksi. Ja isot unelmathan tuntuvat jo ihan mauttomilta.
Jos heittäydymme mainosten ja kansikuvien maailmaan, arki avautuu meille kuin iPad-lehti. Kuvat liikkuvat ja puhuvat!
Unelmissa elämän kovuutta voi paeta pehmeään ja lämpimään kotipesään. Se on Arki. Haaveissamme vietämme onnellista iltaa perheen kanssa, katselemme televisiota kulmasohvlla, syömme yhdessä kokattua ruokaa. Televisio on jättikokoinen, kuva teräväpiirtoa, ääni monikanavainen. Sen välityksellä koetaan täysillä Elämä. Sohva on valtava, siihen mahtuu koko suku, elämme yhteisöllisesti. Sohva on valkoinen, elämä on tahraton.
Ja se ruoka! Se ei ole kiireessä lämmitettyä lisäaine-einestä, vaan se tehdään tuoreista raaka-aineista yhdessä. Kaikki ovat tänä iltana kotona. Kukaan ei puurra tietokoneen ääressä raporttia huomiseksi, ei viivy treeneissä. Piikikkäät alakulttuurit on nitistetty aikoja sitten, ja koko perhe pukeutuu samallalailla, rakastaa samoja makuja ja nauraa helmeilevästi yhdessä. Kuka voisi haluta muuta kuin tätä onnea?
Sisustuksen pienet yksityiskohat luovat ihanan tunnelman, koska isoja kokonaisuuksia on mahdotonta hallita. Vain pinet yksityiskohdat pystyy ymmärtämään ja vain niihin voi vaikuttaa.
Arki on rentoutta, reiluutta, raikkautta, lämpöä, yhdessä olemista, hyvää makua, tuttuja makuja, itseriittoisuutta, omahyväisyyttä, lyhytnäköisyyttä, itsekeskeisyyttä ja pelkoa.
Downton Abbey ja Pokkaa pitää ovat mainio pari perjantain tv-illassa. Ulkoisista eroista huolimatta molemmissa sarjoissa on kyse siitä, mikä tekee vaikutuksen. Aatelinen Crawleyn perhe taistelee avioliittomarkkinoilla moitteettomalla käytöksellään ja komeatornisella sukukartanollaan. Keskiluokkainen Hyacint Bucket (lausutaa Bouquet) taas yrittää päästä parempiin piireihin Royal Dulton -posliinikalustonsa käsinmaalattujen talvioiden voimin.
Molemmat ohjelmat osoittavat, että asuminen on sosiaalinen ilmiö. Kaikista puheista huolimatta koti on aina lopulta tarkoitettu muiden nähtäväksi. Ja vaikka Hyacint leimataan huvittavaksi karikatyyriksi, hän on tosi. Jokainen, joka sisustaa, haluaa tehdä vaikutuksen. Me fiksut ihmiset vain osaamme peittää halumme.
Televisio opettaa myös, että oleellista vaikutuksen teossa on, mihin ryhmään sisustuksella viitataan. Mihin halutaan samaistua. Downton Abbeyn kartano on 1839 rakennettu Highcleire Castle. Sen uusgoottilainen arkkitehtuuri luo vaikutelmaa todellista vanhemmasta rakennuksesta. Siis vanhemmasta ja ylhäisemmästä suvusta. Hyacint taas haluaa kotinsa vertautuvan kartanoihin: hänen kotinsa hälytysjärjestelmän sireeni on vanhan rosan värinen kartanovierailulla nähdyn esikuvan mukaan ja olohuoneessa komeilee tarkka kopio kuningattaren Sandringhamin linnan sohvakalustosta.
Ihailun kohteet voivat olla kotoisampiakin. Sodanjälkeisessä köyhyydessä varttunut isäni ihaili kansakoulunopettajattaren kotikirjastoa, niinpä minun lapsuudestani ei tietosanakirjasarjoja puuttunut. Kirjat edustivat isälle sivistystä ja mahdollisuutta parempaan tulevaisuuteen. Minuun taas teki vaikutuksen oman, taidetta harrastavan ala-asteen opettajani taulujen peittämät seinät ja ruukuissa huojuneet, Italian matkalta tuoduista siemenistä kasvatetut sypressit. Minulle ne tulivat merkitsemään kulttuuria ja hienostuneisuutta. Omassa kodissani olen menestyksekkäästi täyttänyt seiniä, ja arjen pikkuesineet ovat vakiotuomisiani maailmalta.
Jos tuntee historiaa ja kultuuria - niin populaaria kuin korkeaakin - sisustukset aukeavat tarinoiksi. Hyvät tarinat tempaavat mukaansa, yllättävät käänteillään, sisältävät monia tasoja ja herättävät vielä jälkeen päinkin ajatuksia. Ja jos sinulla riittää taitoa, voit yrittää nähdä, mikä niissä on totta ja mikä keksittyä.
Isäni remontoi kotitalomme 1980-luvun alussa. Siinä yhteydessä keittiön nurkkaan ostettiin siivouskomero Sokokselta. Se osoittautui pian huonoksi: ovi ei pysynyt kiinni vaan ponnahti auki tuon tuosta ilkeästi naristen. Vuosien mittaa kamanaan on lisäilty magneetteja ja sokkelin alle paperinippuja. Niistä huolimatta äitini saa edelleen lyödä ovea edelleen kiinni aivan tietyllä, avautumista ehkäisevällä tavalla.
Komero on kiusannut meitä 30 vuotta, sitä on kirottu ja manattu sen kaupitellutta myyjää, mutta kertaakaan ei puhuttu komeron vaihtamisesta uuteen. Ei kertaakaan. Vanhemmilleni komero on ollut annettu kohtalo, jotain minkä kanssa on vain edettävä. Vähän niin kuin vammainen lapsi tai nuoruuden moottoripyöräkolarissa loukattu lonkka.
Nykypäivän ihmiset eivät sietäisi narisevia komeroita. Päinvastoin, toimivatkin keittiökalusteet joutavat jätelavalle, jos ne talokaupan jälkeen eivät sovi uusien asukkaiden makuun. Vanhempieni jupiseva nöyryys on vaihtunut suoralinjaiseen itsetietoisuuteen.
Apua! Mitä ihmettä keksisi lahjaksi ylioppilaalle ja ammattiin valmistuvalle? Raha on persoonatonta, ruusu ei riitä, mutta toisaalta nuorten mieltymyksistä on mahdotonta tietää. Turhan krääsän sijaan haluttaisi antaa jotain oikeasti tarpeellista.
Serviettiteline on täydellinen lahja nuorelle. Se symboloi itsenäistymistä, se on helppo pakata mukaan opiskelupaikkakunnalle ja se on aina tarpeellinen. Telineen muotoilulla, materiaaleilla ja teemoilla on helppo ilmaista antajansa persoonaan, nuoren rakkaan kotiseudun erityispiirteitä tai antaa elämänohjeita aikuisuuteen.
Toinen loistava lahja on lapsen tekemä askartelu. Sellainen lahja on täynnä rakkautta, eivätkä edes nuoret voi vastaa lasten suloisuutta. Askartelut ovat sitä paitsi nyt huipputrendikkäitä, kun Lady Gaga ja Paris Hilton ovat näyttäytyneet julkisuudessa vessapaperirullista tehtyjä kissoja ja possuja kantaen.
Askertelulahjojen plussapuolia ovat niiden materiaalien edullisuus ja valmistumisen nopeus. Äkkiäkös sitä kiskoo vessapaperit rullasta lattialle, etsii vanhasta lehdestä värikkäitä kuvia ja leikkaa vanhasta villatakista kivoja nappeja. Jos lapsi ei luonnostaan syty puuhaan, löytää hänelle hetkesä netistä kivoja malleja. Ja voihan aikuinenkin tarttua saksiin ja liimaan, kunhan lopputuloksesta ei vain tule liian siistiä tai tyylikästä.
Tärkeintähän kuitenkin muistaminen.
Miksi vanha on parempa kuin uusi?
1. Hinta-laatu-suhde on loistava. Epämuodikkaita astioita ja kalusteita saa naurettavan halvalla. Ikä taas todistaa, että tuote on kestävä.
2. Vanhat tavarat ovat uusia mielikuvituksellisempia. Uudet esineet syntyvät kohderyhmäanalyyseistä, kopoinnista ja markkinointiryhmän palavereista. Ennen tekemisessä mukana oli enemmän sattumaa ja henkilökohtaista makua.
3. Vanhoihin esineisiin on ehtinyt tarttua enemmän merkityksiä. Ne muistuttavat jostain, niitä on kosketeltu enemmän.
4. Vanhat tavarat ovat aidompia. Ne on valmistettu sillä alueella, jonka kulttuuria, raaka-aineita ja osaamista ne edustavat. Ja niiden patina on syntynyt käytössä, ei tehtaassa.
5. Vanhan ostaminen ei lisää saastumista tai luonnon tuhoutumista. Vaikutus on paremminkin päinvastainen, kun samalla jättää uuden tuotteen hankkimatta.
Ja sitten on se henkilökohtainen syy, joka on kenties kaikkein tärkein. Kun aloittelin itsenäistä elämää, uutena ostetut tavarat olivat aikuistumisen ja oikean elämän symboleja. Ne olivat saavutuksia, merkkejä menestyksestä. Nyt kirppareiden kalusteissa tuoksuu boheemi nuoruus, seikkailu ja vapaus.
Palaavatko ne sisustuksen uusimisella?
Ympyröin Hullujen Päivien luettelosta Boss Orangen kalsaripaketin (22,90 e/2 kpl) ja N7 Protect & Perfect -päivä- ja yövoiteen (19,90 e/50 + 50 ml). Silti vihaan Hulluja Päiviä.
Hullut Päivät perustuvat painostukseen. Niiden idea on, etten voi rauhassa harkita ostostani, koska tavaran loppumisen uhka tykyttää koko ajan mielessäni. Virhehankinnat kuuluvat hulluttelujen hankintalogiikkaan.
Toisaalta ainutlaatusten löytöjen mahdollisuus hiertää aivoja ja vetää kohti tavarataloa. Rauhallinen viikonloppu perheen kanssa saa jäädä. Vanhaa ystävää voi tavata toisen kerran. Nämä löydöt voivat muuttaa elämän. Kaupungilla vastaan tulevat keltaiset muovikassit todistavat sen: nuo ihmiset ovat jo löytäneet onnen.
Eniten inhoan hikisiä ihmismassoja. Missä on ostotapahtuman ylellysyys, kun etsin alushousulaarista epätoivoisesti aikoja sitten loppunutta m-kokoa? Voiko kassajonossa kokea olevansa ainutlaatunen toimija?
Entä tuo nimi? Harhaanjohtavahan se on. Minusta olisi kohtuullista, että paikalle hankittaisiin oikeasti mielenterveysongelmaisia ihmisiä, vaikka näyteikkunoihin. Ja tapahtuman yhteiskumppanina pitäisi olla Suomen mielenterveysliitto, jolle osa päivien tuotosta lahjoitettaisiin. Nykyinen käytäntöhän on aikamoista heikompiosaisten riistoa!
